Lelulehti - kiusa vai kimmoke?

Olipa kerran tyttö, jonka kotiin tuli postissa lelumainoslehti. Hän ihastui lehdessä aika moniin leluihin. Ihanin oli sivu, jossa poseerasi kolme suloista, pitkähiuksista nukkea muodikkaissa vaatteissaan ja kengissään. Näitä hän esitteli innoissaan äidilleen, ja kun äiti totesi lähes kuudenkymmenen euron (!) arvoisten nukkejen olevan liian kalliita, siitä seurasi suuri itku ja poru.

Kuulostaako tutulta? Tuleeko teillekin joulun lähestyessä erinäisiä mainoslehtiä, joita lapset selaavat ihan innoissaan ja toivovat yhtä sun toista? Onko sinulla käynyt mielessä, että saisivat olla tulematta nuo lehdet? No minulla on. Olen myös joskus ehtinyt napata kuvaston ja piilottaa sen paperinkeräyslaatikon pohjalle ennen kuin lapset näkevät koko vihkosta. Mutta annas olla niin seuraavana päivänä tuli toisen firman samanlainen, enkä kerennyt pimittää sitä.

Kuulemma olisi hyvä antaa lasten lukea lelukuvastoja ja antaa heidän unelmoida noista mitä ihanimmista leluista. Unelmien toteutumattomuus opettaa sietämään pettymyksiä. http://www.ess.fi/teemat/arki/art2414739
Onhan se niinkin. Aikuisella pitää olla vain pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä, kun toiveita satelee. Luonteenlujuutta sanoa ei, mutta myös lempeyttä siihen, että ymmärtää lapsen ihastuksen ja myötäelää hänen tunteissaan.

Minusta on silti jollain tavalla väärin, jos lapsi saa vapaasti rypeä lelulehden ääressä ja rakentaa toiveita kaiken sen ihanan omistamisesta. Ja jouluaatto on sitten pettymysten sietämisen harjoittelupäivä. Mutta on sekin väärin jos hän saa kaikki toivomansa, koko röykkiön kalliita ja toinen toistaan hienompia, valmiita virityksia viimeisteltyine toimintoineen. Miten tässä löytää kohtuullisuuden ja kultaisen keskitien? En minä sitäkään kannata, että ei ollenkaan saisi toivoa. Ja kai se unelmoiminen voi olla paljon muutakin kuin materian, tavaran, omistamisen hamuilua, eikös?

Tämä samainen tyttö, joka itki haikeasti nukkeja joita ei voinut saada, jaksoi surra asiaa muutaman tunnin - päätoimisesti. Uskon, että hän järjellä ymmärsi sen ettei noin kallista nyt vain voida ostaa, ja suru oli aivan aitoa eikä tavoitteellista saamiseen tähtäävää kiukuttelua. Kyllä äidilläkin totta puhuen vähän kurkkua kaihersi tuota murhetta seuratessa.

Tässä tarinassa - joka muuten on ihan tosi - juoni sai kuitenkin yllättävän käänteen. Kun tyttö meni itkunsa hiljettyä ulkoilemaan ja touhusi siellä siskon ja naapurin tytön kanssa, niin sisään tullessa oli jo aivan toinen äänensävy, kun hän innoissaan selosti: "Äiti me ollaan ite niitä nukkeja! Minä oon se Aimee..." Ja äidin yli hulmahti kiitollisuus ja ilo leikkimisen terapeuttisesta voimasta.

Vaikka jossittelu ei aina olekaan järkevää, tässä kuitenkin vähän sitä teen. Jos en olisi kertonut, että noin kallista nukkea ei osteta, tarinan loppu olisi ollut toisenlainen. Jos en olisi jaksanut kuunnella itkua, vaan olisin hermostunut ja käskenyt lopettaa, sama juttu. Jos en olisi osoittanut, että ymmärrän surun, en tiedä miten kauan itku sitten olisi kestänyt. Jos koko lelulehteä ei olisi tullut, ainakin tämä tunteiden käsittelyn oppitunti olisi jäänyt välistä.

Kiitos siis lelulehden tekijöille ja postittajille. Tytöt leikkivät nukkeja monta päivää, aina kun koulu tai yö tai muut hommat eivät olleet esteenä. Sen jälkeen ei niitä nukkeja ole surtu. Ehkä asia tuli pääpiirteittäin käsiteltyä. Kiitos leikin.
 

Pari viikkoa tuon tapauksen jälkeen tyttö tokaisi kerran yllättäen: "Olis hyvä jos olis vaan puisia ite tehtyjä leluja." Ihmettelin vähän. Kuulemma siksi, että ei olisi olemassa mitään ihania, joita tekisi mieli ja ei kuitenkaan voi saada.

En sitten ihan tiedä, mitä näistä lelulehdistä nyt loppujen lopuksi ajattelisin. Ehkä ne ovatkin tunnetaitojen työkirjoja. Sellaisina hyviä. Kunhan aikuisen kapasiteetti riittää kannatteluun.

Unelmien täyteistä joulunodotusta sinulle!
-Maria

www.leikiniloa.fi

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mukana muutoksissa

Vauva, leikit ja vauvaleikit